|
|
|
|
|
S o l
a r i g r a f i a
|
|
Tekstiotteita
opinnäytetyöstäni :
Neulanreikäkuvaus Neulanreikäkuvauksen kiehtovimpia elementtejä ovat sen vaatimat pitkät valotusajat ja kiinnostava mahdollisuus rakentaa kamera mistä tahansa laatikosta, lokerosta tai purnukasta. Monesti kuviin piirtyy sanoinkuvaamaton pysähtynyt tunnelma, jota ihmissilmä ei muutoin voi nähdä. Neulanreikäkameralla otetun kuvan lopputulokseen voi itse vaikuttaa monipuolisilla valintamahdollisuuksilla esimerkiksi käyttämällä useita reikiä tai taivuttamalla filmiä. (Lundström 1991:5.) Pehmeää, unenomaista kuvajälkeä tuottava neulanreikäkuvaus soveltui hyvin piktorialistiseen aikakauteen (Kuva 1.). 1920-luvulle tultaessa valokuvauksessa puhalsivat uudet tuulet. Uusrealismi ja massatuotanto jättivät neulanreikäkuvauksen helposti taka-alalle. Pian koko tekniikka oli lähes unohduksissa, kunnes sitä vähin äänin alettiin käyttää valokuvataiteen opetusvälineenä 30-luvun loppupuolella. Neulanreikäkuvauksen varsinainen uusi tuleminen tapahtui vasta 1960 - 1970-luvulla, samaan aikaan kun koko valokuvaus haki paikkaansa taidemuotona. Oli olemassa joitakin amatöörineulanreikäkuvaajia, jotka hakivat vastapainoa valokuvateollisuuden massatuotantona syntyville järjestelmäkameroille, näiden joukossa mm. Eric Renner. Suomessa tekniikka teki tuloaan oikeastaan vasta 80-luvun lopulla, jolloin amerikkalainen Sandra Moss johti erilaisia työpajoja ja teki tekniikkaa näin tunnetuksi. (Lamurals 2007; Lundström 1991:6; Renner 1995:47, 49; Snelmann 2007 a.)
1990-luvun taitteessa neulanreikäkuvaus oli suoranainen muoti-ilmiö, etenkin Saksassa ja Yhdysvalloissa. Tänä päivänä neulanreikäkuvaus on enemmän taiteilijoitten kuin valokuvaajien työväline. Sitä käytetään kuitenkin myös tarkoissa tieteellisissä tutkimuksissa tarkan piirtokykynsä vuoksi. Suomalaisista valokuvaajista mainittakoon Marja Pirilä joka on tullut tunnetuksi neulanreikäkuvistaan ja etenkin valokuvistaan, joissa hän on käyttänyt camera obscuraa. (Pirilä 2007; Snellman 2007 b.) Neulanreikäkuvauksessa nimensä mukaisesti kuva syntyy neulanreijästä pääsevästä valosta, joka vangitaan mattamustan laatikon sisällä olevaan valoherkkään materiaaliin. Valotettavana materiaalina voi olla filmiä tai vedostuspaperia. Monesti on helpompaa käyttää valokuvapaperia, joka ei pimiövaiheessa vaadi täydellistä pimeyttä, vaan sitä voi käsitellä punaisen lampun alla. Valotusaikaan vaikuttaa mm. reijän koko sekä polttoväli ja valotettavan materiaalin valinta. Valokuvapaperi vaatii hitautensa vuoksi pidemmän valotusajan kuin filmi. Valmis laatikkokamera kiinnitetään kuvauspaikalle ja reikä avataan, jotta valo pääsee muodostamaan kuvaa. Valokuvapaperi poistetaan purkista pimiössä ja negatiivina oleva kuva kehitetään kemiallisesti. Negatiivikuvasta tehdään pinnakkaisvedos asettamalla sen kuvapuoli valottamattoman paperin päälle. Tämän jälkeen kuvalle annetaan valoa suurennuskoneella ja alla oleva paperi kehitetään kemikaaleilla. Kuva on näin ollen paperissa positiivina. (Snellman 2007 a.)
Solarigrafia – Auringonkaarikuvia Nimi solarigrafia kertoo jo melko hyvin tekniikan perimmäisen tarkoituksen, sillä ”solar” tarkoittaa aurinkoa ja ”grafia” kuvaa. Solarigrafiassa kuvataan auringon piirtämää valokaarta, joka eri vuodenaikoina ja vuorokaudenaikoina on aina erilainen. Kaaren piirtoon vaikuttaa hyvin paljon neulanreijän kohdistus, valotusaika sekä pilvinen sää, joka tekee auringon kaaresta katkonaista viivaa. (Pellonpää-Forss - Trygg 2006.) Solarigrafiakuvauksen historia on melko lyhyt. Varsinaisen solarigrafiamenetelmän keksi sattumalta pari espanjalaista ja puolalaista, kun he työskentelivät valoherkkien materiaalien kanssa (Trygg 2007 a). Neulanreikä- ja auringonkaarikuvausta yhdistää monessa lähteessä nimi Dominique Stroobant. Tämä italialainen valotti kuvaa auringonpiirturiksi nimittämällään kameralla kuusi kuukautta 1980-luvun alkupuolella, käyttäen hidasta Litho-filmiä (Kuva 2.). Vuonna 2002 Suomeen rantautuneen solarigrafiakuvauksen jäljet ulottuvat Tarja Tryggin mukaan Puolaan, josta hän toi menetelmän mukanaan ja esitteli sen ensimmäisen kerran yleisölle kuvataideopettajien kevätpäivillä 2003. Sanomalehdet tekivät Tarja Tryggistä haastatteluja ja näin tieto mielenkiintoisesta solarigrafiatekniikasta levisi ympäri Suomea. (Lundström 1991:5; Renner 1995:82; Trygg 2006.)
Solarigrafiakuvauksen tekniikkaa Solarigrafia eli auringonkaarikuvaus on tekniikaltaan lähes samanlainen kuin neulanreikäkuvaus. Kamerana on purkki tai laatikko, jonka kyljessä on pieni reikä ja sisällä on pala mustavalkoista valokuvapaperia. Solarigrafiassa lyhin valotusaika on 24 h, jolloin aurinko nousee ja laskee piirtäen paperiin yhden auringonkaaren. Pisintä valotusaikaa ei varsinaisesti ole määritelty, mutta suositeltavaa olisi kuvata vuoden valoisimpana aikana, esimerkiksi kevätpäiväntasauksesta syyspäiväntasaukseen (19.-21.3. – 22.-23.9.). Jos valotusaika on puolta vuotta pidempi, tulee kuvista melkoisen outoja, kun talvi- ja kesämaisema piirtyvät päällekkäin. Pitkällä valotusajalla purkin sisässä olevaan paperiin muodostuu päällekkäin auringon kulusta jäävä kaari, aina noususta laskuun. (Pellonpää-Forss - Trygg 2006; Rajala 2004.) Paperille syntynyttä kuvaa ei vedosteta pimiössä. Solarigrafiakuva teetetään nykyaikaisilla, digitaalisilla menetelmillä. Purkkikamera avataan hämärässä ja valokuvapaperin pala, joka toimii kameran filminä, laitetaan skanneriin. Skannattu kuva on aina negatiivi ja maisema peilikuvana. Kuva vaatii kuvankäsittelyä muodostuakseen kauniiksi solarigrafiakuvaksi. Tämä on se seikka, joka parhaiten erottaa solarigrafiakuvauksen neulanreikäkuvauksesta. Kameran voi rakentaa mistä tahansa purkista tai laatikosta, kun sen maalaa sisältä heijastamattoman mustaksi . Itse olen suosinut mustia filmipurkkeja, jotka ovat valmiiksi kauttaaltaan mustia ja pienuutensa ansiosta helppoja kiinnittää ja kohdistaa kuvauspaikalla. Kuvan lopputulokseen vaikuttaa neulalla painetun reijän koko, sekä polttoväli ja kameran muoto. Pyöreä filmipurkki kuvaa näkymän n. 160 - 170 asteelta. Maisemasta tulee kupera ja mukavan epätodellinen. Tosin jos paperin asettaa purkkiin kaarevaksi, perspektiivi suoristuu. Vaikka purkkiin laitetaan mustavalkoinen valokuvapaperi, tulee kuvaan värisävyt. Riippuen paperin valmistajasta kuva voi olla puna-, sini-, tai vihreäsävyinen (Kuva 3.). (Trygg 2007 b.)
Solarigrafiaharrastukseni alkoi melko sattumalta. Opistolla esillä ollut pieni näyttely jätti mieleeni kuvat, joissa oli tummaa taustaa vasten jäänyt pieniä keltaisia kaaria. Osassa kuvissa näkyi myös puita ja rakennuksia. Kesti hetken tajuta, että kyseiset kuvat olivat valokuvia. Solarigrafia-tekniikka jäi mieleeni hautumaan ja tammikuussa 2006 kaivoin internetistä joitakin ohjeita ja tein ensimmäiset kamerat. Rakensin kaksi kameraa mustista filmipurkeista, asetin valokuvapaperin niiden sisään pilkkopimeässä wc:ssä näppituntumalla ja kiinnitin kotitaloni kuistille, keinun tankoon. Valokuvapaperia pitää aina käsitellä punaisen valon alla, sillä tavalliset lamput ja auringon valo (valkoiset valolähteet) valottavat paperin pinnan herkästi mustaksi. Ensimmäinen purkkikameralla valottamani kuva oli uskomattoman kaunis ja värikylläinen jo pelkästään skannattuna negatiivina (Kuva 4.). Samasta kohteesta samaan aikaan valotettu paperi oli kääntynyt purkissa kyljelleen ja kuvassa näkyy pieni neulanreikä suurena (Kuva 5.). Käyttämäni valokuvapaperi oli vanhaa, ehkä 1960-luvulta, ja näin ollen monet ensimmäisistä kuvistani olivat enimmäkseen epätarkkoja ja osassa kuvista paperi oli halkeillut. Vanha paperi teki kuvista omalaatuisia siksi, että kuviin muodostui odottamattomia sävyjä. Olin aivan hullaantunut tämän tekniikan taianomaisuudesta ja ennen kaikkea sen helppoudesta.
Ensimmäisten kokeilujen jälkeen innostuin niin, että ripottelin purkkikameroita ympäri kotikaupunkiani. Yllätyksekseni aika monen kameran oli löytänyt joku utelias ja hävittänyt. Se tuntui kurjalta, koska välillä olin malttanut odotella kuvan syntymistä jopa kuukauden. Osa kameroista koki kovia joko lintujen toimesta tai sitten oli tuuli riepotellut niitä. Kokeilin valottaa kuvaa myös omassa asunnossani niin, että kohdistin reijän kirjahyllyn reunalta kohti ikkunaa. Kuva muodostui kyllä, mutta sen näkymiä sai kauan hakea esiin kuvankäsittelyohjelmalla. Tämä varmaankin siksi, että kamera ei saanut valoa tarpeeksi. Aluksi käytin siis hyvin vanhoja valokuvapapereita, jotka tuottivat joko hyvin pehmeää ja utuista kuvaa tai sitten kuvissa korostuivat paperin pintahalkeamat. Monesti kuvissa oli outoja raitoja, ikään kuin kuva olisi valottunut kerros kerrokselta ja joissakin näkyi myös se, että purkki on päässyt liikkumaan valotuksen aikana. (Kuva 6.)
Keväällä 2006 sain uudempaa paperia ja keskityin tekemään reijästä vieläkin pienempää ja siistimpää. Valmistin kameran myös Pringles -purkista maalaamalla sen kokonaan mattamustaksi. Pringles -kameran sisään sai paljon suuremman palan paperia ja näin ollen kuvista tuli suurempia ja selkeämpiä. Purkin pyöreä muoto näkyi kuvissa mielenkiintoisesti (Kuva 7.).
Kuva 7.
Pringles-purkista tehdyllä kameralla kuvattu Forssan
aikuiskoulutuskeskus.
Syksyllä 2006 ostin itselleni punaisen lampun, jonka käyttö helpotti suunnattomasti valokuvapaperin asettamista kameraan. Enää ei tarvinnut pimeässä yrittää leikata paperia oikean kokoiseksi ja hamuilla filmipurkin kantta paikoilleen. Tilasin myös täysin uutta, herkkää mustavalkopaperia ja huomasin kuvissa eron heti. Kuvat olivat selkeämpiä, tarkempia ja usein monivärisempiä. Olen kuvannut milloin kirkkoja ja navetoita milloin tuulivoimalaa, patsaita ja verkkoaitoja. Jokainen kuva on erilainen ja aina yhtä ilahduttava. Solarigrafia on hieno ja erilainen tapa tehdä valokuvia. Koskaan ei voi tietää, mitä lopputulokseksi tulee eikä aina voi tietää sitäkään, mitkä kaikki asiat lopputuloksen syntymiseen vaikuttavat. Tekniikka on erittäin halpa ja myöskin ekologinen. Solarigrafia on kuin pohjaton kuilu, jonne haluaa upota. Se vie mukanaan valokuvauksen alkulähteelle, opettaa kameran toiminnan periaatteita ja antaa mahdollisuuksia soveltavalle taiteelle. Mielestäni solarigrafia on ennen kaikkea taidetta, valokuvataidetta. |
